1. SUOMEN LYHYTAIKAISIN PAIKKAKUNTALEIMA?

Leimatoimikunta löysi viime kesänä vanhoja jalometallileimoja tutkiessaan muutaman harvinaisen Viipurin paikkakuntaleiman. Yleisesti tunnettu Viipurin kaupunkileima on W-kirjain. Vanhimmissa leimoissa W kirjaimen yläpuolella oli kruunu, mutta myöhemmin kruunu poistui ja leimaksi jäi pelkkä W-kirjain. Tällaisena alan kirjallisuus tuntee yleensä Viipurin leiman.

Paikkakuntaleimojen kuva-aihe tuli kyseisen kaupungin vaakunasta. Alkujaan kulta- ja hopeasepät saivat toimia vain kaupungeissa, joten mitään ongelmaa leimojen kuva-aiheiden suhteen ei ollut. Viipurin jo 1400-luvulta periytyvässä vaakunassa oli W-kirjain ja sen yläpuolella kolme kruunua. Tästä siis Viipurin kaupunkileima sai aiheensa. Vuonna 1817 kaupunki sai kuitenkin uuden vaakunan, johon oli kuvattu Viipurin linna ja sen yläpuolelle tuttu W-kirjain. Uusi vaakuna ei saanut varauksetonta suosiota ja muutamaan otteeseen pohdittiinkin vanhaan vaakunaan palaamista.

Harvinainen linna-aiheinen paikkakuntaleima pohjautuukin tuohon jälkimmäiseen Viipurin vaakunaan, jossa aiheena on Viipurin linna. Löydettyjen leimasarjojen perusteella H. Torvinen Oy (leima HT) on käyttänyt linnaleimaa vuosina 1943 ja 1944 (O6 ja P6) sekä E.Oksanen Oy vuonna 1944 (P6). Oksanen käytti W –paikkakuntaleimaa vielä vuonna 1943 (O6).

Aarnen kirjoittama Kultaseppien tietokirja vuodelta 1942, jossa on kuvina paikkakuntaleimat, ei tunne vielä Viipurin linnaleimaa. Linnaleima esitetään kuvana ensimmäistä kertaa Kultaseppien lehdessä vuonna 1943, jolloin kerrotaan tarkastuslaitoksen uudistaneen paikkakuntaleimat, koska vanhat leimat olivat epäselviä. Todennäköistä on, että uuden linnaleiman käytön on ensimmäisenä aloittanut Viipurissa Torvinen vuonna 1943. Oksanen lienee seurannut Torvista myöhemmin. Heidän linnaleimojensa ulkonäkö poikkeaa jonkin verran tarkastuslaitoksen mallikuvasta. W-kirjain on toteutetuissa leimoissa mallikuvaa isompi ja leiman suhteet ovat erilaiset. Linnaleiman käyttö loppui kuitenkin lyhyeen, sillä kesäkuussa 1944 Viipurin kaupunki menetettiin sotatoimissa. Ja loppu onkin historiaa.

2. VANHIN SUOMALAINEN NAISEN KÄYTTÄMÄ NIMILEIMA EHE LÖYDETTY

Yhä edelleen vanhoista suomalaisista hopeaesineistä löytyy esineen tehneen sepän tunnistamattomia nimileimoja. Jokin aika sitten esille tuli hopeinen Kristiinankaupungissa vuonna 1867 valmistettu kastikekauha, jossa oli valmistajan nimileimana aiemmin tuntematon EHE. Tutkimusten jälkeen leiman nimikirjaimista selvisi, että kyseessä oli kristiinankaupunkilaisen vuonna 1866 kuolleen kultaseppä Carl Wilhelm Eklundin leski Emilia Henriette Eklund, joka jatkoi työhuoneen pitämistä leskeksi jäätyään. Tapa jatkaa työhuoneen ylläpitoa oli yleinen, mutta tällöin tehdyissä esineissä säännöllisesti käytettiin miesvainaan jo aiemmin käytössä ollutta nimileimaa. Tässä tapauksessa olisi leimana ollut Carl Wilhelm Eklundin nimileima CWE.

Emilia Henriette Eklund mainitaankin eräässä lähdeteoksessa ensimmäisenä suomalaisena naisena joka olisi suorittanut jalometallisepiltä vaadittavan tarkastusleimaustutkinnon. Tästä syystä hän sai käyttöönsä oman nimileiman EHE. Tämä ensimmäinen naiselle annettu leima lienee ollut käytössä vain muutaman vuoden, sillä Emilia solmii uuden avioliiton kultaseppä Karl Edvin Rosenbladin kanssa vuonna 1870. Hän käytti leimaa KER. Suvun naisten omat nimileimat eivät jääneet vain Emilian leimaan, sillä Emilian ja Karlin tytär Ella Charlotta Rosenblad suoritti vartuttuaan myös leimaustutkinnon vuonna 1904 ja sai käyttöönsä nimileiman ECR.

Jottei tarina olisi liian yksinkertainen, löytyi perhepiiristä vielä kolmaskin varhaisina aikoina oman nimileiman hankkinut naisseppä. Karlin jäätyä leskeksi Emilian kuoltua, solmi Karl uuden avioliiton Hulda Konstancia Forsmanin kanssa. Jonkun vuoden kuluttua Karl kuitenkin kuoli. Leskeksi jäänyt Hulda jatkoi työhuoneen pitoa sekä suoritti leimaustutkinnon vuonna 1889 ja hankki oman nimileiman HKR. Leskeksi jäänyt Hulda ehti vielä avioitua miehensä veljen Frans Leonard Roosin kanssa, mutta sukunimen alkukirjaimen säilyessä ennallaan ei Huldan tarvinnut nimileimaansa muuttaa. Toimittuaan useilla paikkakunnilla seppinä, lähtivät Hulda ja Frans 1900-luvun alussa siirtolaisina Yhdysvaltoihin. Näin monitahoisen ja erikoisen sukuhistorian paljasti vanha hopeinen kastikekauha.

3. HUUTOKAUPPA KORUJEN JA HOPEAN OSTO- JA MYYNTIPAIKKANA

Vanhat korut ja esineet kiehtovat monia kauneudellaan. Ne ovat, paitsi laadukkaita ja osaavien mestareiden valmistamia, myös tässä ajassa jopa edullisia ja mahdollisuus tehdä löytöjä on varsin hyvä. Mistä tavallinen kuluttaja sitten löytää näitä aarteita?

Viimeisten vuosien aikana melkein kaikki huutokaupat ovat siirtyneet digiaikaan ja huutokauppa käydään nykyään netissä. Se on tuonut tarjonnan meidän jokaisen nettisurffaajan ulottuville ja voimme helposti tutkia runsasta valikoimaa huutokauppahuoneiden sivuilta omasta kotisohvasta käsin. Rekisteröitymällä asiakkaaksi pääsemme tekemään tarjouksia ”on line” ja reaaliajassa jännäämään voitetaanko tarjouskilpailu mieluisella hinnalla.
Hinnoittelussa vallitsee tarjonnan ja kysynnän laki mutta koruissa ja hopeaesineissä raaka-aineiden arvo kuitenkin ohjaa hintapyyntöjä. Huutokaupassa esiintyvä hintapyyntö on arvioitu hintataso, joten hyvällä tuurilla voi saada esineen jopa alle ilmoitetun hinnan. Jos huudettava esine on hyvin suosittu hinta saattaa tarjouskilpailussa nousta korkeallekin. Myyjän kanssa on kuitenkin lähes aina sovittu salainen suojahinta, jonka alle esinettä ei myydä. Suojahinta on usein noin 20% alle ilmoitetun lähtöhinnan, mutta vaihteluita tästä on olemassa. Huutokaupassa tarjotun ns. vasarahinnan eli loppuhinnan päälle ostaja maksaa vielä ostoprovision, joka voi olla n.15-20 % luokkaa.
Myynti tapahtuu sillä tavalla, että asiakas tuo myytävän esineen huutokauppakamarin asiantuntijalle tutkittavaksi ja arvioitavaksi. Yhdessä päätetään pyydettävästä hinnasta sekä suojahinnasta. Sen jälkeen esine kuvataan, asiantuntija kirjoittaa esineen kuvauksen ja kuntoraportin, jonka jälkeen esine julkaistaan nettiin odottamaan tarjouksia. Tämä menettely on tärkeä siinä mielessä, että mahdollinen ostaja voi näin olla varma esineen aitoudesta ja tietoinen sen kunnosta ja mahdollisista vaurioista. Myyntihinnasta huutokauppahuone perii asiakkaalta n. 15 % provision.

Jokainen voi tietenkin näin halutessaan ihan itse hinnoitella ja myydä esineitään ilman provisioita vapailla huutokauppasivustoilla, joita netistä löytyy useita. Jos myynnin kohteena on kotimainen jalometallista valmistettu tuote, on kätevä käydä leimat.fi sivustolla tarkastamassa mitä leimat kertovat kyseisestä esineestä.

Nettikaupan ja huutokaupan merkittävin ero on kuitenkin siinä, että huutokaupassa esineet ovat asiantuntijan tutkimia, jolloin ostaja voi olla varma siitä, että hän saa aidon tuotteen, joka on siinä kunnossa mitä kuntoraportissa kerrotaan. Ostajalla on myös kaupan perumisoikeus, mikäli tuote ei vastaisi esitettyä. Toinen suuri etu, jos puhutaan hieman arvokkaammasta esineestä on se, että huutokauppahuoneilla on laajat kansainväliset sivut jossa käy satojatuhansia kävijöitä päivittäin.

Huutokauppailu on hauska harrastus. Aina ei tarvitse ostaa. Voi hyvin myös ”ikkunashoppailla” seuraamalla tarjontaa. Kokeile ja ihastu!

4. VENEESTÄ VIIKINKILAIVAAN

Ensimmäiset valtakunnalliset määräykset jalometalliesineisiin lyötävästä paikkakuntaleimasta ovat jo vuodelta 1596, mutta paikkakuntaleimojen lyönti tosiasiallisesti yleistyi vasta myöhemmin. Vuosina 1689–1753 paikkakuntaleima toimi käytännössä tarkastusleimana, sillä leima oli oltermannin hallussa ja leima lyötiin vasta tarkastuksen yhteydessä. Vuonna 1754 tarkastusleimaksi tuli kruunuleima.

Tuohon aikaan jalometalliesineitä sai valmistaa vain kaupungeissa. Kaupungeilla oli perinteisesti omat vaakunansa ja sinettinsä, joten paikkakuntaleiman kuva-aihe tuli näistä tunnuksista. Vuonna 1550 perustetun Helsingin ensimmäisen sinetin tunnuskuva oli kalanpyrstö (samantapainen kuin nykyinen Vantaan vaakuna), mutta tunnus muuttui vuonna 1644 vielä nykyisinkin käytössä olevaksi malliksi, jossa vedessä kelluu vene, jonka yläpuolella on kruunu. (kuva 1)

Tyra Borgin kirjan mukaan ensimmäinen kultaseppä aloitti toiminnan Helsingissä vuonna 1557, aikana, jolloin paikkakuntaleimoja ei vielä käytetty. Ensimmäinen Helsingin vene ja kruunu -aiheinen paikkakuntaleima tunnetaan vuodelta 1759. Tällaisena malli säilyi noin sata vuotta.

Varoituksen sanana tähän se, että myös Haminan kaupunki käytti 1800-luvulla samantapaista paikkakuntaleimaa. Syynä se, että Haminan ja Helsingin vaakunoissa on molemmissa vene ja kruunu.

1800-luvun puolen välin jälkeen veneen yläpuolella ollut kruunu alkaa vähitellen katoamaan, kruunun koko pienenee ja kruunun sakarat muuttuvat ikään kuin hankaimiksi. Samalla vene saa usein peräsimen ja joskus vettäkin alleen. Malleja on monia. (kuva 2 ja kuva 3)

Pieni lapsus paikkakuntaleiman suhteen on käynyt Airaksen ja Mellinin yhteistyönä syntyneessä lusikassa vuodelta 1890. Suomen olosuhteissa ulkoasultaan poikkeuksellisen upeissa leimoissa on Helsingin vaakunan sijaan kaivertaja tehnyt vahingossa Uudenmaan vaakunan, jossa tuttu vene on kahden aaltoisen ”joen” välissä. Leimaa on käytetty ainakin vuosina 1887–1894. (kuva 4)
Todennäköisesti 1920-luvun alussa (kirjallisuudesta ei ole löytynyt tarkkaa tietoa) tuli uudet mallikuvat paikkakuntaleimoista. Helsingin leimana on peräsimellä varustettu vene. Usein leiman kuluessa pieni väli peräsimen varren ja veneen laidan välillä katoaa ja leima muistuttaa veneen sijaan ennemminkin huopatossua tai kenkää. (kuva 5)

Erikoisin leima mitä paikkakuntaleimana on käytetty, on epäilemättä Hugo Grünin vuonna 1930 tuontileimaama lusikka, jossa on viikinkilaiva. Yhtiö oli tosin hämmästyttänyt jo pari vuotta aikaisemminkin paikkakuntaleimalla, joka erehdyttävästi toi mieleen naisten korkokengän tai nuolen. Selitys lienee se, että tämä tanskalainen tuontiyhtiö lienee teettänyt leimasimet kotimaassaan ja kaivertaja ei liene täysin ollut selvillä millainen vene Helsingin vaakunassa seilaa. (kuva 6)
Vuonna 1943 paikkakuntaleimojen mallit uudistettiin ja julkaistiin uudet mallikuvat. Leimoja tutkiessa kuitenkin huomaa, että hyvin harvoin mallikuvan mukaista paikkakuntaleimaa on kuitenkaan käytetty. Yleisemmin käytetään pelkkää venettä ilman aaltoja ja hankaimia. Vene saattaa olla hyvinkin tyylitelty, lähes kippo, jota ei veneeksi tunnistaisi, ellei tietäisi mitä leiman kuvan tulisi esittää. (kuva 7 ja kuva 8).

5. OPPISOPIMUS

Nyt pääsemme tutustumaan Hans Kumlinin tietä kultasepäksi.

Olin keväällä 1959 valmistunut Helsingin Sturenkadun Ammattikoulusta metallilinjalta. Kesätyöpaikan jälkeen menin Helsingin työnvälitykseen koulutodistus mukanani. Kun virkailija esitti minulle kultaseppäoppilaspaikkaa, kiinnostuin kovasti ja menin annettuun osoitteeseen ja firmaan heti.

Tietoni kultasepänalasta rajoittui siihen mitä olin näyteikkunoista nähnyt, sen vuoksi Korkeavuorenkatu 19 Kihlmanin talon pimeän porttikäytävän rähjäisen oven takaa avautuva käytävä hämmensi minua. Hopeaseppä Veikko Reinikka ja kultaseppä Sakari Laine olivat perustaneet yhteisen toiminimen Reinikka & Laine. He olivat entisiä työtovereita Kaksosen verstaalta. Huomasivat varmasti, että työhuoneen taso oli minulle yllätys, mutta hyväksyivät minut oppipojaksi.

Sovimme 3 kk koeajasta, jonka jälkeen voisimme solmia virallisen oppisopimuksen, jos olisin heille riittävän kehittyvä, luotettava ja ahkera? Oppipojan palkka oli 80 mk/tunti. Nykyrahassa n.2 € Minulla oli hyvät kotiolot, äidille maksoin pientä ruokarahaa - hän laittoi aina hyvät eväsleivät.

Koko 45-vuoden työurani kultasepänalalla alkoi seuraavana aamuna kello kahdeksan valurautaisen hiilikaminan sytyttämisellä, keskuslämmitystä ei huoneessa ollut! Helsingin kaasuverkko oli.

Liikeideaa ei yrityksellä ollut, vaan tehtiin kaikenlaisia korjaus-, tilaus- ja muutostöitä vähittäisliikkeille ja yksityisille asiakkaille sekä merkkejä ja plaketteja eri järjestöille. Kyllä lehtisahaustyöt koettelivat “poikaa” niin että tarpeelliset käynnit Jalometalli-tarkastuslaitokselle ja muut “tjupit” olivat mieluisia.

Virallisen oppisopimuksen allekirjoituspäivä oli 1 päivä helmikuuta 1960. Ammattikoulun metallilinja lyhensi virallista oppisopimusta 2 kuukaudella. Kultasepän ammatin tarpeelliset teoriaopetukset sain keväällä 1963. Meitä alan virallisia oppisopimusoppilaita oli silloin Kultaseppäkoululla useita. Kimmo Korpi Helsingin Kultaseppien yhdistyksen jäsen oli samalla kurssilla.

Kultaseppä Sakari Laine antoi minulle hyvän opin. Sain osaamistasoni huomioiden yhä vaativampia ja kehittäviä töitä tehtäväksi. Hän ei ollut autoritaarinen oppi-isä vaan kehotti aina vapaaseen itsenäiseen ajatteluun työtavoissa! Hän myös järjesti minulle kehitykseni mukaisen palkkatason. Veikko Reinikka oli meidän leimausoikeuden vastuuhenkilö nimileimalla VR. Hän oli tunnetusti erittäin taitava hopeaseppä.

Elokuussa 1963 tarkastusmestarit Gustafsson ja Karanterä hyväksyivät työkoepiirustuksen. Tehtäväksi olin valinnut kultaisen karmuseerinkisormuksen, jossa platinaan kiinnitetty viljelty helmi keskellä ja 12 turmaliinin väristä synteettistä spinelliä ympärillä. Minulla ei ollut varaa timantteihin! Työn ollessa puolivalmiina tarkastusmestarit kävivät verstaalla valvomassa näytetyön edistymistä. Kullan ja platinan työnäytteeseen sain lahjana työnantajalta. Työnäytteen lopputarkastuksen jälkeen sain tehtäväksi tehdä itselleni oppiaikani muistoksi raaka-ainetta säästämättä kultaiset kalvosinnapit. Sakari Laineen vaatimus oli “tee ne niin hyvin, että sinun ei tarvitse koskaan katua”!

Ammattitodistus, joka on päivätty joulukuun 18 päivänä 1963, tuli postissa ja kisällinkirjan vastaanottotilaisuus oli puitteeltaan suurempi juhlatilaisuus, jossa useiden eri alojen kisälleille luovutettiin kisällinkirjat. Jostain syystä vasta huhtikuun 13 päivänä 1966.

Kokonaisuutena koen saaneeni hyvän ja monipuolisen koulutuksen kultasepänalalle, josta minulle on ollut suuri hyöty toimiessani kultasepänalan eri tehtävissä.

Toivon tämän oppiaikani koosteen osaltaan valaisevan kultaseppäoppilaan elämää menneillä vuosikymmenillä.

Tuusulassa 14.5.2020
Hans Kumlin

6. TILLANDERIN SUVUN KULTASEPÄNLIIKKEIDEN LEIMAT

Helsingin pitäjästä Pietariin kultasepän ammattia oppimaan lähtenyt Alexander Tillander suorittaa kultaseppämestarin tutkinnon Pietarissa vuonna 1860 ja perustaa oman verstaan. Leimaksi vakiintuu vinoneliö, jonka sisällä ovat nimikirjaimet AT.

Liike toimi Pietarissa vuoden 1917 vallankumoukseen saakka. Yhtiö onnistuu siirtämään varastonsa Helsinkiin ja jatkaa toimintaansa syksyllä 1918 Helsingissä yhdessä vanhan edustajansa, kultaseppä Viktor Lindmanin kanssa. Yhtiön nimenä on Lindman & Tillander ja nimileimana käytetään Lindmanin leimaa VL.

Yhtiö siirtyy pian kokonaan Tillanderien omistukseen, nimi muuttuu A. Tillanderiksi ja nimileimaksi tulee tuttu AT. Leimaa käytetään seuraavina vuosikymmeninä sekä vinoneliön että soikean ja suorakulmaisen muotoisilla pohjilla. Myös pitkää rivileimaa A.TILLANDER käytetään ajoittain.

Tillanderin liike valmisti kunniamerkkejä jo vuodesta 1919 lähtien. Toisen maailmansodan aikana kunniamerkkien valmistuksesta vastasi tytäryhtiö Kunniamerkkitehdas Oy, joka käytti nimileimana KMT, yleensä vinoneliön muotoisella pohjamuodolla.

Sodan jälkeen liikkeen teollisesta koru- ja merkkituotannosta vastaa Koruteollisuus Tillander Oy, joka ottaa leimakseen kolmion sisällä olevan antennia muistuttavan T-kirjaimien yhdistelmän. Liikkeen myymälän työhuone jatkaa perinteisen AT leiman käyttämistä vuoteen 1980 saakka.

Vuonna 1973 kolmioleimasta luovutaan ja teollinen tuotanto palaa vinoneliöleiman käyttöön. Siinä olevat nimikirjaimet AT ovat uudesti muotoiltu. Yhtiön nimi muuttuu samalla muotoon Oy Tillander Ab. Yhtiölle on myös rekisteröity timantin muotoinen T-kuvioleima. Vuonna 1977 Herbert Tillander myy Oy Tillander Ab:n osakkeista enemmistön liikkeen silloiselle johdolle. Vuonna 1984 liike myydään kokonaisuudessaan Armas Puolimatkalle. Liike muuttaa vuonna 1994 Helsingistä Turkuun Kupittaan Kullan entisiin tiloihin. Kesällä 2008 Konttisen perhe ostaa yhtiön Raimo Puolimatkalta.

Tillanderin teollisen tuotannon tultua myydyksi vuonna 1977, jatkoi yhtiön Aleksanterinkadun myymälä ja sen yhteydessä ollut työhuone toimintaa aluksi omistajansa nimellä Herbert Tillander Oy. Yhtiö vaihtoi nimeksi muutamia vuosia myöhemmin Oy A. Tillander. Taloudellisten vaikeuksien seurauksena yhtiö muutti vuonna 1992 nimensä Helsingfors Top-Juvel Ab:si ja teki sillä nimellä konkurssin. Suku osti konkurssipesän ja jatkoi uudestaan toimintaa nimellä Oy Alexander Tillander Ab, mutta myi liikkeen pian uusille omistajille. Nämä yhtiöt käyttivät vuosina 1977–1993 vinoneliöleimaa, jossa oli nimikirjaimet HT. Nykyisin yhtiö käyttää nimileimoina pitkää rivileimaa ATILLANDER sekä vinoneliöleimaa, jonka sisällä on päällekkäin kirjaimet AT.

Kultaseppä Torbjörn Tillander irrottautui sukuyrityksestä vuonna 1956 ja perusti Atelier Torbjörn Tillander nimisen liikkeen Helsinkiin. Liike käyttää nimileimaa TT, myöhemmin nimikirjaimet siirtyivät myös Tillandereille tuttuun vinoneliön muotoiselle leimapohjalle. Torbjörnin kuoleman 1992 jälkeen käsityönä koruja valmistava liike siirtyi hänen tyttärilleen Annette ja Tina Tillanderille.

He jatkoivat yhdessä liikettä vuoteen 2007 saakka, jolloin Annette Tillander perusti oman liikkeen, mutta hän omistaa edelleen puolet Oy Atelier Torbjörn Tillander AB:sta. Annette Tillanderin oma liike käyttää nimileimaa ATT.

7. LEIMAHISTORIAA

Maassamme on pitkät perinteet arvokkaan kullan ja hopean leimaamisessa. Jalometallien pitoisuudet olivat tarkkaan määrätty jo 1400-luvulla ja tästä syystä vuonna 1485 annettiin määräys, että kulta- ja hopeaseppien oli merkittävä nimikirjaimensa valmistamiinsa esineisiin. Näin pystyttiin valvomaan, etteivät sepät tehneet esineitä alipitoisesta raaka-aineesta.

Puhdas kulta ja hopea ovat liian pehmeitä sellaisenaan koruihin sekä käyttöesineisiin. Sekoittamalla sulatusvaiheessa jalometallien joukkoon muita metalleja, useimmiten kuparia, saadaan käyttökelpoista ja kestävämpää seosta. Kiusausta sekoittaa liian paljon halvempaa kuparia jalometalliseoksiin pidettiin aisoissa ankarilla rangaistuksilla. Esimerkiksi elinikäiseen pakkotyöhön pääsi, kun jäi kolmannen kerran kiinni alipitoisesta seoksesta.

1600-luvulla tuli käyttöön kaupunkileima, joka kertoo missä kaupungissa esine on valmistettu. Sepät oli jo 1400-luvulta lähtien määrätty harjoittamaan ammattiaan vain kaupungeissa. Sepän nimikirjainten ja kaupunkileiman lisäksi esineisiin tehtiin niin sanottu Oltermannin viiva ammattikunnan vanhimman tarkastaessa esineen pitoisuuden. Tämä sahanterämäinen kuvio syntyi Oltermannin ottaessa kaivertimella esineestä hopea- näytteen.

Oltermannin viivan korvasi vuonna 1754 valtakunnallinen kolmen kruunun tarkastusleima. Samoihin aikoihin alettiin esineisiin lyödä myös valmistusvuoden ilmoittavia leimoja. Suomen siirryttyä Venäjän yhteyteen vaihtui kolme kruunua yhdeksi kruunuksi vuonna 1810. Tämä kruunuleima eli tarkastusleima on edelleen käytössä. Tänä päivänä tarkastusleima on vapaaehtoinen.

1850-luvulla käyttöön tulee ensimmäiset hopean pitoisuutta osoittavat leimat. Aiemmin hopeaa oli käytössä vain yhtä pitoisuutta, joten silloin ei erityistä pitoisuusleimaa tarvittu. Hopealeimoiksi tuli vanha luotimittayksikön 13L ja venäläis-peräiset 78 ja 84 zolotnik. Puhdas hopea on 16 luotia, joten pitoisuus 13 luotia vastaa siten noin 813 promillen hopeaa. Kultaesineitä alettiin valmistaa usealla pitoisuudella jo 1600-luvun lopulla.

1890-luvulla siirryttiin metrijärjestelmän myötä pitoisuuksissa tuhannesosaleimoihin, esimerkiksi hopeassa leimaan 813H. Tämä tarkoittaa, että esine oli valmistettu seoksesta, jonka hopeapitoisuus oli vähintään 81,3 %, lopun ollessa yleisimmin kuparia. Nämä tuhannesosaleimat ovat edelleen käytössä. Hopea on nykyisin yleisimmin leimattu pitoisuusleimalla 830 tai 925. Kulta puolestaan leimoilla 585 tai 750, vastaten 14 tai 18 karaattia. Vuosina 1895–2008 kultaleimat olivat määräysten mukaan soikealla pohjalla ja hopealeimat suorakaiteen muotoisilla. Vuodesta 2009 lähtien pohjamuoto on ollut vapaa. Leimattavat pitoisuudet ovat siis vaihdelleet eri aikoina. Käytössä olleet kulta- ja hopeapitoisuusleimat löydät leimat.fi sivustolta.

Suomessa myytävissä jalometallituotteista löytyy sekä jalometallisäädöksiin määrättyjä, pakollisia leimoja että vapaaehtoisuuteen perustuvia leimoja. Kaikki uusimmat tiedot löydät Turvallisuus- ja kemikaaliviraston eli TUKESin sivuilta.

8. KAUNIS KORU OY 1956–1989-2011

Moderneista koruistaan tunnetun Kaunis Korun perusti Martta Ritvanen (1910–2007) vuonna 1956. Korualaan hän oli perehtynyt toimittuaan tätä ennen Kalevala Korun toimitusjohtajana. Kaunis Korun koruissa käytettiin usein kotimaisia korukiviä, muun muassa yhtenä ensimmäisenä koruvalmistajana spektroliittia. Huomattava osa tuotannosta meni myös vientiin. Vuonna 1963 Kultaseppien lehdessä kerrotaan yhtiön korumalleja olevan jo kuutisensataa ja mallisto uudistuu ja lisääntyy koko ajan. 1980-luvun alussa malleja oli jo yli kaksituhatta. Korujen lisäksi yhtiö valmisti joitakin hopeaesineitä kuten kolme Wäinö Aaltosen suunnittelemaa kastemaljaa. Vuonna 1989 yhtiön omistajaksi tuli Kalevala Koru Oy. Tällöin modernit korut siirtyivät Kaunis Koru nimen alle ja perinteiset korut jäivät Kalevala Koruun. Vuosituhannen vaihteen jälkeen Kaunis Koru sulautui Kalevala Koruun. Kaunis Korun nimileima säilyi leimausluetteloissa vuoteen 2011 saakka, joskin leiman käyttö lakkasi jo vuonna 2003.

Kaksi hopeasolkea, molemmat valmistanut Heikki Kaksonen 1961

1956–1989
Korujen valmistus tapahtui pääosin alihankintana usealla kultasepällä, jolloin he leimasivat omalla nimileimallaan, mutta leimasarjan viimeiseksi leimaksi lyötiin Kaunis Korun kahden seläkkäin kääntyneen k-kirjaimen muodostama tavaramerkki (logo). Yhtiöllä oli myös oma työhuone vuodesta 1968, joka käytti nimileimaa MKR (=Martta Kyllikki Ritvanen). Toimitusjohtaja Martta Ritvanen ei kuitenkaan itse valmistanut koruja, mutta suunnitteli kylläkin muutamia. Yhtiön korusuunnittelusta vastasivat alkuvuosina muun muassa Paula Häiväoja ja Jan Salakari, mutta sittemmin pääsuunnittelijaksi nousi Mirjam Salminen. Hän oli suunnitellut ensimmäiset korut yhtiölle jo 1960-luvun alussa. Pääsuunnittelijana hän toimi vuoteen 1983 asti.

Kaunis Korulle on valmistanut koruja muun muassa seuraavat kultasepät:
CS Christer Stenberg
HK Heikki Kaksonen
HN Helge Narsakka
KOP Kari Puranen
KSa Kari Saarinen
LN Leevi Nygren
N Osmo Narsakka
OLW Olavi Vehmersuo
OM Osvald Mättö
ONu Olavi Nupponen
PAR Pentti Roos
PH Pertti Hakuli
PRO Pertti Koskinen
ROM Rauno Mättö
SJK Santtu Kiviharju
TJT Toivo Toponen
TNu Timo Nupponen
UJK Urpo Kajander
kuvioleima 143 Valo-Koru

1989–2003 (2011)
MKR -leiman käyttö loppui Kalevala Korun ostettua yhtiön. Uuden omistajan, Kalevala Korun, nimileima näkyi alussa Kaunis Korun tuotteissa (?). Vuonna 1994 Kaunis Korun vanha logo rekisteröitiin nimileimaksi ja leima siirtyi täten leimasarjassa ensimmäiseksi, oltuaan sitä ennen design-leimana leimasarjan viimeisenä. Korumalleja yhtiölle uuden omistajan aikana suunnitteli muun muassa Kirsti Doukas, Marja Suna, Tony Granholm, Mari Saari, Marko Mäkelä, Miikka Westman ja Stefan Lindfors.

ARVOISA LUKIJA, PYYDÄMME APUANNE. Emme ole täysin varmoja Kaunis Korun leimauskäytännöstä etenkin vuosina 1989–1994. Jos siis omistat Kaunis Korun tuotteen, jossa on vuosileima väliltä M8-R8, olisitko ystävällinen ja ilmoittaisit mitä leimoja leimasarjassa on. Myös viimeinen leimankäyttöaika on haussa, löytyykö vuosileimoja väliltä A9-K9?

9. TARINAA KATOAVASTA KRUUNUSTA

Maassamme on pitkät perinteet jalometallien tarkastuksessa. Jo 1600-luvulla oltermannit tarkastivat pitoisuuksia. Vuonna 1734 valtakunnassa otettiin käyttöön kolmen kruunun tarkastusleima. Suomen siirryttyä suuriruhtinaskuntana Venäjän alaisuuteen, tarkastusleimasta pudotettiin pois kaksi kruunua. Vuodesta 1810 lähtien tarkastusleimassa on ollut vain yksi kruunu. Kruunuleiman pohjamuotona säilyi jo kolmen kruunun leimassa käytetty ”kissantassun” muotoinen pohja. 1830- ja 1840-luvuilla käytettiin joissakin kaupungeissa kruunuleimaa myös ilman tuota kissantassun pohjamuotoa. Pienellä leimauspaikkakunnalla Kajaanissa vielä jopa 1860-luvulla, mutta tämä lienee poikkeustapaus. Kissantassupohjamuoto säilyi käytössä aina vuoteen 1940 asti, jolloin pohjamuodoksi tuli sydän. Tosin vanhat kruunuleimat käytettiin ensin loppuun, joten siirtymäaika näyttää jalometalliesineitä tutkiessa olleen joillakin leimauspaikkakunnilla jopa kymmenkunta vuotta.

Kissantassun muotoinen kolmen kruunun leima vuodelta 1799

GWM, Kruunu ilman pohjamuotoa vuodelta 1844

HN, Kissantassupohjalla oleva kruunu vuodelta 1892

Kotimaan kissantassu- ja sydämenmuotoisten kruunuleimojen lisäksi on käytössä ollut soikealla pohjalla ollut tuontitavaroiden tarkastusleimana ollut kruunuleima vuosina 1925–1998 ja harvinainen vientitavaroiden suorakulmaisella pohjalla ollut kruunuleima vuosina 1974–1998. Näistä leimoista luopumiseen vaikutti Suomen liittyminen Euroopan unioniin. Tuontileimasta luopumisen yhteydessä suunniteltiin jalometallialalle omaa ”joutsenmerkkiä”, jolla halutessaan olisi voinut leimata kotimaista tuotantoa olevan esineen. Suunnitelma jäi toteutumatta.

OL, Tuontileima vuodelta 1922

Vuonna 1995 tarkastusleimauksesta silloin vastannut Teknillinen tarkastuskeskus muuttui liikelaitokseksi ja jakautui kahteen osaan, Turvatekniikan keskukseksi (TUKES) ja vanhan nimen säilyttäneeseen Teknilliseksi tarkastuskeskukseksi (vuodesta 1998 INSPECTA). Tukes vastasi rekistereistä ja säädösten noudattamisesta, Inspecta puolestaan jalometallianalyyseista ja kruunuleiman lyönnistä. Tarkastusleimauskäytäntö muuttui vuonna 1999. Aiemmin kruunuleiman pystyi lyömään esineisiin useilla paikkakunnilla, mutta nyt tarkastusleimaus siirtyi pääsääntöisesti suoritettavaksi vain Helsingissä, jonne esineet oli lähetettävä tai tuotava. Suuret teolliset valmistajat saivat vielä kruunata omilla työhuoneillaan.

Vuonna 2001 jalometalliesineiden kruunaus eli tarkastusleimalla varustaminen tuli vapaaehtoiseksi. Tosin jo aiemminkin kevyet esineet olivat olleet vapautettuja tarkastusleimauksesta. Vapaaehtoisuuden myötä maksullinen tarkastusleimaus etenkin pienillä valmistajilla väheni. Lisäksi aikaa vievä, ylimääräistä työtä ja kustannuksia lisäävä esineiden lähettäminen Helsinkiin edesauttoi usealla valmistajalla päätöstä tarkastusleimauksesta luopumiseen. Vuonna 2017 Inspecta myi jalometallianalyysitoiminnan uudelle toimijalle. Tarkastustoiminnan ostanut yhtiö totesi hiljakkoin keskittyvänsä ydinliiketoimintaansa ja luopuvansa jalometallien tarkastustoiminnasta 31.1.2021. Näillä näkymin viimeiset kruunut Suomessa leimataan tammikuussa. Lähes 300 vuoden perinne katkeaa silloin.

Sydämen muotoinen tarkastusleima

10. ERIKOINEN PITOISUUSLEIMA 750.S

Vuonna 1922 Uusikaarlepyyläinen kultaseppä Bertel Johannes Nilsson löi teelusikkaan hopeapitoisuusleiman 750.S, joka lähes sata vuotta myöhemmin pääsi kirjoitussarjamme aiheeksi.

Bertel Nilsson oli suorittanut leimaustutkinnon toukokuussa 1921 ja sen jälkeen avannut oman liikkeen Uudessakaarlepyyssä. Leimauslainsäädäntö ja pitoisuuslaskut olivat varmaan vielä hyvässä muistissa. Tuolloin voimassa olleen asetuksen mukaan pitoisuusleimat olivat tuhannesosaleimoja kuten nykyäänkin ja hopeapitoisuusleimana oli yksinomaan 813H. Numeroiden jälkeinen kirjain H tarkoitti ”hopeaa”. Samoihin aikoihin kuin Suomessa, myös Nojassa ja Tanskassa oli siirrytty tuhannesosaleimoihin ja heillä numeroiden jäljessä oli kirjain S (solv).

Mutta miksi pitoisuus oli 750? Lusikan hiljattain havainnut kultaseppäkollega arveli mahdollisesti syyksi sen, että lusikka olisi valmistettu aikoinaan vanhoista rahoista. Tämä pitäneekin paikkaansa, sillä samoihin aikoihin kun lusikka tehtiin, sanomalehdessä oli Nilssonin liikkeen mainos, jossa hän kertoi tekevänsä ”kaikkia kulta- ja hopeasepän töitä sekä ostavansa kulta- ja hopearahoja”. Tuolloin 1920-luvun alussa kansalaisilla oli tallessa Suomen suuriruhtinaskunnan aikaisia kulta- ja hopearahoja, joiden materiaaliarvo oli korkeampi kuin nimellisarvo. Ennen vuotta 1918 lyödyissä 25 ja 50 pennin rahoissa hopeapitoisuus oli juuri 750, joten olettaa voisi, että juuri näitä rahoja oli käytetty raaka-aineena tässä teelusikassa. Hieman ihmetyttää, ettei Nilsson ole seostanut sulatustaan hopeapitoisuudellaan (868) korkeammilla hopeisilla 1 ja 2 markan rahoilla, jolloin hän olisi saanut laillista pitoisuutta 813. Alipitoisuuden vuoksi Nilsson joutui valmistamaan pitoisuusleiman 750 ja mahdollisesti ruotsinkielisenä lisännyt S-kirjaimen (silver) numeroiden jälkeen. Nilssonin leimasarja lusikassa sisältää kaikki muut leimat paitsi tarkastusleiman, joten hän lienee ollut tietoinen ettei kyseessä ollut tarkastusleimauskelpoinen pitoisuus.

Erkki Fredriksson kertoo kirjassaan ”Jyväskyläläistä hopeaa” (1990) kuinka Jyväskylässä Venäjän vallankumouksen (1917) jälkeen rahanarvonsa menettäneistä hopearuplista teetettiin runsaasti hopealusikoita Suomen itsenäisyyden alkuvuosina. (Ruplien pitoisuus oli 900 ja kopeekoiden 500).

Kultaseppä Bertel Nilsson toimi Uudessakaarlepyyssä vain muutaman vuoden. Vuonna 1923 hänellä oli loppuunmyynti. Nimileimatiedot kertovat Helsingissä vuosina 1928–1953 leimaavasta kultasepästä B. Nilsson, joka käytti nimileimaa BN. Hän lienee kertomuksemme Nilsson Uudestakaarlepyystä, sillä muita Nilssoneita ei ole suorittanut leimaustutkintoa tähän aikaan. Nilsson lienee siirtynyt Helsinkiin jo ennen vuotta 1928, koska jo aiemmin hänen liikkeensä Iso-Robertinkadulla ilmoittelee sanomalehdessä valmistavan ”kultasepäntöitä, monogrammeja, kaiverruksia yms.” Tarkennuksen vuoksi sanottakoon, että BN leimaa Helsingissä käytti vuosina 1912–1928 Bruno Nylund, joten Nilsson pystyi rekisteröimään tämän leiman itselleen vasta Nylundin lopetettua 1928.

Pieni teelusikka, paljon historiaa.

11. PIKKUOTUS JA SEN SUKULAINEN

Hopeaesineiden keräilijänä silmiini sattui taannoin eräässä huutokauppaluettelossa erikoinen Porvoossa Gustaf Lönnqvistin vuonna 1838 valmistama esine. Ensiajatuksena epäilin sitä hammastikkutelineeksi. Ketään muuta esine ei näyttänyt kiinnostavan sillä ainoana huutajana sain sen lähtöhinnalla.

Huutokaupasta ostettu otus

Esineen kotiuduttua totesin sen olevan epäilemättä maustesirotin, sillä esineessä jalustalla olevan pikkuotuksen yläosan sai irti. Yläosan yhteydessä on myös otuksen suussa oleva kasviaihe, josta näyttää osa olevan kadoksissa. Esineen kiillotuksen yhteydessä selvisi, että tuo irrotettava yläosa oli tarkoituksella patinoitu tummaksi. Hämmästyttävä esine ja otus, jonka kaltaista en kirjoistani löytänyt. Aikani ihmeteltyä otin yhteyttä Porvoon museoon ja kysyin, onko tällainen otus heille tuttu. Hämmästykseni oli suuri, kun museosta ilmoitettiin, että heidän kokoelmistaan löytyy vastaavanlainen, sama seppä ja valmistusvuosikin oli sama 1838. Malli on sama, ainoastaan koristekaiverruksissa on eroja. Heidän otuksensa oli kokonaan hopeanvärinen ja kasviaihe ehjä. Ehjän kasviaiheen mukaan kasvi on mielestäni pippuri. Tällä perusteella olen tullut käsitykseen, että minulla on mustapippurisirotin. Porvoon museon sirotin lienee siten valkopippurille, ellei siitä ole joskus puhdistettu tummennusta pois? Ovatko sirottimet tilaustyönä tehtyinä joskus olleet parina samalla ruokapöydällä vai onko näitä tehty suurempikin sarja myytäväksi jäänee arvoitukseksi. Samoin on tämän sympaattisen nelijalkaisen ja hännättömän otuksen lajimääritys vielä arvoitus.

Porvoon museo

Ilman huolellisesti tehtyä leimausta en olisi osannut etsiä apua Porvoosta, eikä tällöin otuksen sukulaista olisi löytynyt museon varastosta. Mahdollisesti teemme (minä ja pikkuotus) joskus vielä matkan Porvoon museoon sukulaista katsomaan.

Jalustassa olevat leimat. Huomaa Porvoossa käytössä ollut tarkastusleima, jonka kruunu hyvin epäselvä. Näyttää mahdollisesti siltä, että leima on tehty muokkaamalla vanhasta kolmen kruunun tarkastusleimasta yksikruunuinen tarkastusleima. GL leimaa käyttänyt Gustaf Lönnqvist oli syntynyt 1795 ja tullut mestariksi 1827. Teki koko työuransa Porvoossa aina kuolemaansa 1865 asti.

Kiitokset avusta Porvoon museo/ Juha Jämbäck va. museojohtaja, kokoelmapäällikkö

12. JÄTTIYLLÄTYS

Huutokaupoista pelkän kohdekuvauksen ja esittelykuvan perusteella ostaminen ilman ennakkonäytössä käyntiä saattaa toisinaan tuoda yllätyksiä. Esimerkiksi 1800-luvun alun hopeisen pikarin kohdalla maininta ”pieni halkeama” todellisuudessa tarkoitti sitä, että hopeinen pikari oli muinoin lähes koko ympärysmitaltaan revennyt ja melko brutaalisti korjattu tinalla. Korjaus ei ollut täysin onnistunut, sillä pikarin alareunaan oli jäänyt nuppineulanpään kokoinen reikä, josta pikarin sisältö iloisesti kaaressa tyhjenee juoman nauttijan rinnuksille (tai vierustoverin silmään).

Oikea jättiyllätys oli kuitenkin taannoin hankittu vuonna 1789 Helsingissä valmistunut lusikka. Tulkitsin lähtöhinnan perusteella esittelykuvassa olevat kaksi lusikkaa ruoka- ja teelusikaksi. Onnistuneen huudon jälkeen lusikoita noutaessa paljastui suurempi lusikka ”jättilusikaksi” ja luulemani ”teelusikka” ruokalusikaksi. Jättilusikan pituus on 29 cm, pesän leveys 6,5 cm ja paino 134 g. Lusikka on niin sanottua vanhaa ruotsalaista mallia.
Jättilusikka vieressään tavallinen ruokalusikka, myös se Sohlbergin valmistama.

Jättiyllätyksen tuottanut lusikka on helsinkiläisen kultaseppä Henrik Johan Sohlbergin (1734-1803) valmistama. Sohlberg oli saanut oppinsa helsinkiläisen kultaseppä Anders Ekholmin työhuoneella 1756-1762, oli ollut pari vuotta sen jälkeen opiskelemassa Tukholman tarkastuskonttorissa ja suoritti mestarinäytteen 1766. Reilut parikymmentä vuotta työhuonetta pidettyään Sohlberg luopui ammatinharjoittamisesta 1791, siirtyen vilja- ja ruokatavarakauppiaaksi. Hän menestyi sekä käsityöläisenä että liikemiehenä mainiosti omistaen lopuksi kaupunkiasuntojensa lisäksi muun muassa useita kartanoita Helsingin ympäristöstä. Erään arvion mukaan hän oli mahdollisesti jopa suurin maanomistaja Helsingin pitäjässä. Suvun kannalta ilo oli tosin lyhytaikainen, sillä hänen poikansa sai hävitettyä koko omaisuuden.
Sohlbergin leimat lusikassa

Jalometallileimojen lisäksi lusikan päässä on omistajan leima, de la Motte suvun vaakuna. He olivat Suomeen 1500-luvulla tullutta vanhaa ranskalaista aatelissukua, jonka jäsenet palvelivat lähinnä sotilaina. Suku oli aikaa myöden kirjattu myös Ruotsin (Suomi kuului tuolloin osana Ruotsiin) ritarihuoneen rekisteriin. Suvun henkilötietojen perusteella lusikan on todennäköisesti aikoinaan hankkinut silloinen sotilasarvoltaan kapteeni Jakob Reinhold de la Motte (1753-1830). Hän palveli Sveaborgia (nyk. Suomenlinna) tukikohtanaan pitäneessä saaristolaivastossa ja osallistui oletettavasti täten vuosina 1788-1790 riehuneeseen Kustaa III:n sotaan, jonka aikana käytiin useita meritaisteluita. Jakob Reinhold de la Motte avioitui heti sodan jälkeen 1791. Saattaa olla, että hopeisia ruokailuvälineitä on alun perin hankittu tulevia häitä varten, jonka ajankohta kuitenkin siirtyi sodan johdosta. Sittemmin on lusikka kaiverruksesta päätellen nähtävästi siirtynyt myöhemmin hänen tyttärensä pojan häälahjana jälkipolville. Suku sammui mieslinjalta vuonna 1886. Jakob Reinhold de la Motte omisti aikoinaan nykyisen Vantaan alueella sijaitsevan Nissbackan kartanon, alueella toimii nykyisin kuvanveistäjä Laila Pullisen veistospuisto.
De la Motte suvun vaakuna

Lähteet:
Borg, Tyra: Guld- och silversmeder i Finland 1373-1873, 1935
Haga, Marcus: Leimallista-Kulta- ja hopeaseppämestareita Helsingissä, teoksessa Made in Hki 1700-2012 (2011)
www.adelsvapen.com/genealogi/